Olen taas kipeä. No, eihän se ole ihme, kun pikkuihminen on yskinyt ja aivastellut suoraan minun nenään! Nyt meihin molempiin on oikein iskenyt kuumekkin. Sellaista ihmettä ei olekaan ihan vähän aikaan tapahtunut - kummallekaan.
Jotenkin minulla on mennyt maku tämän blogin kirjoittamiseen. Asiaa ja tunteita olisi päässäni yllin kyllin, mutta en haluakkaan niitä enää jakaa. Olen jo jonkun aikaa kokenut, että minulla ei ole oikeutta tuntea juuri niitä tunteita joita tunnen. Että minulla ei ole oikeutta toimia siten kuin toimin elämäni ja eroni suhteen. Että arkeni ja haasteet pienen ihmisen kanssa on jotenkin minun henkilökohtaisen katkeruuden ja vihan vääristämää, vain näiden henkilökohtaisten tuntemusten ylistystä ja ylläpitoa. Tämä kokemus ei tule sisältäni vaan minun ulkopuolelta, minuun kohdistuvista paineista, odotuksista ja mielipiteistä.
Kuuluuko tässä eroprosessin vaiheessa jo olla seestynyt, päässyt yli eroahdistuksesta ja suunnata vain tulevaisuuteen? Onko 9 kk eron jälkeen ulkopuolisilla oikeus alkaa paheksua minun pääni sisällä vellovia ajatuksia tai yleensä elämääni?
Kirjoittaminen on hyvä tapa käsitella asioita. Tein sitä itsekin. Jos koet kommentit raskaina niin voit tehdä blogistasi kommentittoman, eli poistaa kommentointimahdollisuuden kokonaan. Silloin ei tarvitse vaivata itseään kaikenmaailman kommenteilla. Mutta toki jos koet ettei kirjoittaminen ole nyt hyväksi niin sitten kannattaa tehdä juuri niin. Kannattaa kuunnella itseään ja sitten toimia sen mukaan.
Meinasin sanoa samaa kuin tuossa aiemmassa kommentissa, että jos tuntuu siltä, ettei kirjoituta, niin voi hyvin jättää kirjoittamatta.
Pelkäänpä, että en itse koskaan pääsisi eroahdistuksesta irti. Ehkä sen verran, että voisin elää suunnilleen normaalia elämää, mutta kaikista niistä tunteista, luottamuspulasta ja muusta en. Eli en minä osaa sanoa, mitä oppikirjojen mukaan tuossa kohdassa pitäisi tuntea, mutta en olekaan koskaan ollut teoreetikko.
Ei kait sitä tarvitse tuntea mitään erikoista tai erityistä…sitä tuntee niinkuin tuntee..niihn tunteisiin on aina syy..mutta ei välttämättä muissa todellakaan… on loppujenlopuksi aina itsessä ja se onkin sitten vaikea löytää…vaikea selittää..mutta yritä pärjäillä ..älä kirjoita jos sille tuntuu ja kirjoita jos sille tuntuu. Itselläni meni kaiken kaikkiaan kokonaisuudessaan erosta toipumiseen monta vuotta..ei se ole niin helppoa eikä ihminenole mikään kone joka on jo vuodenpäästä ihan ok. kaiken kanssa…siihen on kuitenkin mahdollisuus…ja karkaaminen ei ole välttämättä se joka auttaa.
Jäin itse leskeksi ja olin vihainen siitä, että minulle kerrottiin miten kuuluu surra. Jokainen toimii omalla tavallaan. Sekä ero että leskeys tuovat tullessaan samantapaisia tunteita ja niiden ilmestyminen on ennakoitavissa. Oletko ajatellut, että osallistuisit eronneiden kurssille. Sieltä saattaisit saada oikeutusta tunteillesi. Ne ovat ihan normaaleita, mutta oppisit hyväksymään ne sitten itsekin. Totta kai on hankalaa toimia yhteistyökyvyttömän X kanssa ja hyväksyä uutta naista (äidinkorviketta) lapsen elämään. Lisäksi maailmasi romahti kohdass, jossa sinä odotit siltä suuria. Täältä ruudun takaa on helppo kirjoittaa sinulle ohjeita. Hyvässä tarkoituksessa me sitä teemme, mutta emme tietenkään osaa aina ja kaikki toimia oikein. Ratkaiset asian niin kuin itse haluat. Kirjoittaminen ei välttämättä enää anna sinulle sitä mitä ennen ja se on silloin tehnyt tehtävänsä.