Minun on todella helppo myöntää: OLEN IHAN HELVETIN KATKERA.
Minusta tuntuu, että elämälläni ei juurikaan ole mitään merkitystä. Koen, että sen pienen merkityksellisen hipun kumittaminen elämästäni on toden teolla edistynyt ja pelkään sitä päivää kun sekin hippu häviää. Tunnen olevani TÄYSIN väärinymmärretty ja lyttyyn lyöty. En keksi enää kauhean montaa asiaa miksi pitäisi jaksaa taistella oman näkemyksen puolesta.
Ei tämä tunne johdu vain ja ainoastaan erosta. On elämässäni monta muutakin asiaa ja näiden kaikkien asioiden yhteissumma saa minut juuri nyt taipumaan aika alas.
Itse harvoin kommentoin kenenkään blogiin ja sinun blogiisi olen komentoinut usemminkin kuin kerran. Usko pois että kun ihminen saavuttaa ns. oman pohjansa (sen voi sanoa että “taipuu”) niin siitä on suunta vain ylöspäin tai ainakin uuteen ja se taipuminen on aika varma merkki siitä että mahdolliseti hellittää sellaisista asioista mistä pitääkin luovuttaa. JOten luin tämän siten että ensin puhuit luovuttamisesta ja sitten huomaat tässä kirjoituksessa ehkäpä olevasi sen luovuttamisen tai sanotaan että luopumisen äärellä. Sehän on vain hyvä jos se kantaa sinut yli sen katkeruuden. Haavoittavinta ja pahinta katkeruutta on se jota ei tunnista siksi..joten hyvällä mallillahan tuo on.
Taipuu tuulessa, mutta ei katkea.