Tämän blogin elinkaari on tullut päätökseen. Blogi on tehnyt tehtävänsä ja asiat on lausuttu julki sillä tasolla, jolla olen ne halunnut lausua. Uusi elämänvaihe alkaa uuden vuoden myötä. Uuden elämänvaiheen ja uuden vuoden aiheet eivät ole enää tämän blogin keskiössä. Niistä saisi varmaan aiheet uuteen tarinaan tai kahteen. Nähtäväksi jää syntyykö niistä koskaan blogia tai jotain muuta.  

Kiitos ja kumarrus lukijoilleni. Toivottavasti edes joku on näistä tarinoista joskus saanut jotain myös itselleen. Elämä on ja elämä kulkee, niin se vaan on.    

Päiviä, viikkoja ja kuukausia on hujahtanut ohi useita ja useita. Paljon on myös tapahtunut ja yhtäkkiä olen taas uudessa tilanteessa. Olen koko eron ajan kokenut uivani valtavassa valtameressä, joka on pohjattoman syvä, pelkkää ulappaa ja usein myös täyden ukkosmyrskyn vallassa. Useimmiten olen kokenut hukkuvani ja räpiköiväni viimeisillä voimilla juuri ja juuri pää pinnalla. Harvoina tyyninä hetkinä olen kokenut olevani myrskyn silmässä lepäämässä, tulemassa myrskystä ja menossa uuteen myrskyyn.

Nyt seison tukevasti valtameren pohjalla ja kaikki vesi on paennut valtamerestä pois. Kalat pomppivat henkihieverissä vierelläni ja pohjasta alkaa paljastumaan roskaa ja törkyä, pois heitettyä tavaraa ja haaksirikkoutuneita laivoja. Olen taas uuden edessä. 

Keskikesällä paljastui vakavia ja ennenkuulumattomia asioita x:n kotoa. Asioiden laajuus ja totuuden taso on entisestään syventynyt ja x:n tapa kiistää ja kieltää kaikki on myös syventynyt. Tapahtumia, asioita ja lapsen tilannetta on koko tämän syksyn ajan selvitetty yhden jos toisenkin henkilön toimesta. Oikeudessa on käyty moneen kertaan ja aina välillä on palattu myös sovittelijan pakeille. Lapsen etua on x:n toimesta tallottu valtataistelun highwayllä siihen malliin, että heikkohermoisia heikottaa.

Viimeviikkoina x on joutunut vihonviimeiseen pimeään nurkkaan. Moni totuus on paljastunut ja tullut erittäin ilmeiseksi ja juuri kukaan ei enää todellisuudessa usko x:n valheellisia vakuutteluja asioiden toisenlaisesta ilmiasusta.

Niinpä x teki omatoimisesti ratkaisunsa. Hän halusi ostaa itsensä kokonaan vapaaksi ja tarjosi elatusavun kertasuorituksena ja vastineeksi yksinhuollon minulle. Lisäksi hän ilmoitti yksiselitteisesti, että hänen osaltaan tapaamiset on toistaiseksi peruttu. Piste.

Asiahan on sillä selvä. Ketään ei voi pakottaa tapaamaan ketään toista, ei lasta eikä aikuista. Jos aikuinen tekee päätöksen, että hän ei halua nähdä eikä kuulla jostakin toisesta ihmisestä mitään, niin asia on harvinaisen selvä. Surullista, valitettavaa ja raukkamaista. Itsekästä minä-minä ihmisen toimintaa.

Mutta kun minä ajattelen itsekkäästi lasta ja itsenäni, niin meidän on helpompi hengittää. Nyt jää pois ainakin joksikin aikaa kaikki pelot, manipulointi, uhkailu, aivopesu, väkivallan uhka, erilaiset epäloogiset tiukat säännöt ja rajoitukset ja uudet aikuiset ihmiset vaatimuksineen, kaksi kotia. Ja ehkä vielä paljon muutakin, josta en edes tiedä mitään.            

Siellä, vihonviimeisessä pimeässä nurkassa x:llä on nyt lienee hyvä olla itsensä kanssa. Hänen elämästään on näiden vajaan kahden vuoden aikana poistunut ainakin avioliitto, vaimo, vaimon tulot, lapsi, itse rakennettu omakotitalo, uusi rakkaus, ”perheauto” ja isohko summa rahaa. Se, mitä psyykkisellä tasolla hänelle on tapahtunut on lienee vielä dramaattisempaa. Ja luojan kiitos siitä minulla ei ole syvempää tietoa. Minun on pakko sanoa, että en ole kovinkaan pahoillaan x:n elämästä poistuneista asioista. Päinvastoin, kun hänen kulissinsa alkaa romuttua niin minun itsetunto nousee samassa suhteessa. Minun ja lapsen elämä suuntautuu nyt ihan eri suuntaan ja paljon vahvemmalla pohjalla. Ihminen on toiselle susi, niinhän se menee. Minullakin on oikeus olla susi eikä pelkkä lammas määkimässä surkean näköisenä.     

Jokin aika sitten sain tietooni hyvin yllättäviä ja vakavia asioita sekä tapahtumia - tosiasioita lapsen isän kodista ja nykyisestä “onnesta”. Asioita, joita en koskaan uskonut tapahtuvan tai en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Asioita, joita itse en aiemmassa elämässäni kohdannut.

Asiat ja tapahtumat alkoivat vyöryä lapsen isän kotona sellaisella tahdilla, että heikkohermoisempi olisi pudonnut kyydistä jo heti ensimmäisessä mutkassa. Minä olen katsellut tilannetta ja tapahtumia irrallaan ja kauempaa. Minun johtotähteni on lapsen turvallisuus ja sen varmistaminen. Ja siinä riittää työsarkaa.

Nyt on pakko sanoa: mitäs minä sanoin!

Olen saanut tämän vuoden aikana niskaani paljon paskaa ja epäilyjä tyyliin: “olet vain katkera ex, haluat vaan kostaa x:lle lapsen avulla, et ole hyväksynyt eroanne, et ajattele oikeasti lapsen etua, koita jo ymmärtää että olette eronneet ja ei lapselle tapahdu mitään pahaa tulevaisuudessa jne, jne”.

Olitte KAIKKI väärässä ja minun intuitio lapsen hädästä oli oikea. Lapsi on ollut kokoajan vaaravyöhykkeellä, kärsinyt, pelännyt ja kohdannut erittäin paljon pahaa ja turhia haasteita - siellä toisessa kodissa. Kun olen yrittänyt huutaa lapselle apua ja kertoa, että nämä asiat lapsen elämässä eivät kuuluu pelkkään avioeroon, ei kukaan ole kuunnellut. Mutta nyt kuunnellaan ja ikävä kyllä taas vaan levitellään käsiä.

Katselen, kuuntelen, tunnen ja aistin. Toimin kun toimimisen hetki on.

Luettelo DSM:n määrittämistä persoonallisuushäiriöistä

DSM-IV listaa kymmenen persoonallisuushäiriötä, jotka jaetaan kolmeen ryhmään:

Ryhmä A (oudon tai epätavallisen käyttäytymisen häiriöitä)

• Vainoharhainen (paranoidinen) persoonallisuushäiriö
• Eristäytyvä (skitsoidinen) persoonallisuushäiriö
• Psykoosipiirteinen (skitsotyyppinen) persoonallisuushäiriö

Ryhmä B (käytöksen dramaattisuutta, emotionaalista tai epävakautta)

• Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö (eli psykopatia)
• Epävakaa (”rajatila”, “borderline”) persoonallisuushäiriö
• Huomiohakuinen persoonallisuushäiriö
• Narsistinen persoonallisuushäiriö

Ryhmä C (ahdistuneisuuden ja pelokkuuden oireita)

• Estynyt persoonallisuushäiriö
• Riippuvainen persoonallisuushäiriö
• Pakko-oireinen persoonallisuushäiriö (vaativa persoonallisuushäiriö)

Lähde: Wikibedia 3.7.2009 http://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuush%C3%A4iri%C3%B6t

Tasan 365 päivää sitten sain tietää, että parisuhteen perustuskiveni nimeltä uskollisuus oli murskautunut pieniksi pirstaleiksi.

Tasan 356 päivä sitten muutin pikkuihmisen kanssa pois.

Tasan 351 päivää sitten pikkuihmiselle esiteltiin uusi “äiti”.

Tasan 0 päivää sitten tunsin itseni hyväksikäytetyksi ja tyhjiin imetyksi, hyödyttömäksi ja arvottomaksi.

Joko tasan 3652 päivän kuluttua alan olla ehjä?

Seuraavan kahdenkymmenen avioliittovuoden aikana vaimo ei kertaakaan enää keittänyt miehelleen riisipuuroa.

Tämä tarina on tosi.

Jotenkin minulla on mennyt maku tämän blogin kirjoittamiseen. Asiaa ja tunteita olisi päässäni yllin kyllin, mutta en haluakkaan niitä enää jakaa. Olen jo jonkun aikaa kokenut, että minulla ei ole oikeutta tuntea juuri niitä tunteita joita tunnen. Että minulla ei ole oikeutta toimia siten kuin toimin elämäni ja eroni suhteen. Että arkeni ja haasteet pienen ihmisen kanssa on jotenkin minun henkilökohtaisen katkeruuden ja vihan vääristämää, vain näiden henkilökohtaisten tuntemusten ylistystä ja ylläpitoa. Tämä kokemus ei tule sisältäni vaan minun ulkopuolelta, minuun kohdistuvista paineista, odotuksista ja mielipiteistä.

Kuuluuko tässä eroprosessin vaiheessa jo olla seestynyt, päässyt yli eroahdistuksesta ja suunnata vain tulevaisuuteen? Onko 9 kk eron jälkeen ulkopuolisilla oikeus alkaa paheksua minun pääni sisällä vellovia ajatuksia tai yleensä elämääni?

Minusta tuntuu, että elämälläni ei juurikaan ole mitään merkitystä. Koen, että sen pienen merkityksellisen hipun kumittaminen elämästäni on toden teolla edistynyt ja pelkään sitä päivää kun sekin hippu häviää. Tunnen olevani TÄYSIN väärinymmärretty ja lyttyyn lyöty. En keksi enää kauhean montaa asiaa miksi pitäisi jaksaa taistella oman näkemyksen puolesta.

Ei tämä tunne johdu vain ja ainoastaan erosta. On elämässäni monta muutakin asiaa ja näiden kaikkien asioiden yhteissumma saa minut juuri nyt taipumaan aika alas.

Miten pääsen irti pelosta ja kauhusta, ahdistuksesta ja syvästä huolesta, luottamattomuudesta ja halusta tietää 110%:sesti mitä asiat etenevät. Miten voin olla kevein mielin silloin kun pieni ihminen ei ole luonani tai kun joku muu kuin minä hoitaa hänen psyykkeeseen tai fysiikkaan liittyviä olennaisia asioita?

On selvästi hyväksyttävämpää jäädä leskeksi tai kokea oman lapsen kuolema. Silloin saat palautua lapseksi, huutaa ääneen tunteesi ja surra julkisesti. Mutta auta armias jos sanot ääneen, että petettynä ja jätettynä vihaat entistä puolisoasi ja hänen uutta onneaan tai hänen tekosiaan joilla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi lapsen edun kanssa. Kyllä silloin nousee syyttäviä sormia sieltä ja täältä ja ne osoittelee sinua: ala nyt käyttäytyä lapsen edun nimissä, ei noi saa tehdä tai sanoa koska olet aikuinen, et saa tuntea noin koska siitähän lapset kärsivät, ryhdistäydy nyt hyvä ihminen, lapsellista kiukuttelua, katkera käyttää vaan lastaan välikappaleena.

Onko sitten parempi lukea huomisesta lehdestä, että petetty ja jätetty vaimo tappoi lapset ja itsensä lääkkeillä? Ex-mies meni ja ampui entisen perheensä? Jos kerran tunteitaan ja ajatuksiaan ei saa sanoa ääneen ilman, että aina niitä joku tuomitsee ymmärtämättä yhteyksiä ja irrallaan kokonaisuudesta niin ei sanota sitten. Toimitaan vaan kylmästi sitten kun ei jakseta enää päässä pyöritellä ahdistusta. Sehän tämän yhteiskunnan ja maailman pelastaa tuomitsijoille.