Päiviä, viikkoja ja kuukausia on hujahtanut ohi useita ja useita. Paljon on myös tapahtunut ja yhtäkkiä olen taas uudessa tilanteessa. Olen koko eron ajan kokenut uivani valtavassa valtameressä, joka on pohjattoman syvä, pelkkää ulappaa ja usein myös täyden ukkosmyrskyn vallassa. Useimmiten olen kokenut hukkuvani ja räpiköiväni viimeisillä voimilla juuri ja juuri pää pinnalla. Harvoina tyyninä hetkinä olen kokenut olevani myrskyn silmässä lepäämässä, tulemassa myrskystä ja menossa uuteen myrskyyn.

Nyt seison tukevasti valtameren pohjalla ja kaikki vesi on paennut valtamerestä pois. Kalat pomppivat henkihieverissä vierelläni ja pohjasta alkaa paljastumaan roskaa ja törkyä, pois heitettyä tavaraa ja haaksirikkoutuneita laivoja. Olen taas uuden edessä. 

Keskikesällä paljastui vakavia ja ennenkuulumattomia asioita x:n kotoa. Asioiden laajuus ja totuuden taso on entisestään syventynyt ja x:n tapa kiistää ja kieltää kaikki on myös syventynyt. Tapahtumia, asioita ja lapsen tilannetta on koko tämän syksyn ajan selvitetty yhden jos toisenkin henkilön toimesta. Oikeudessa on käyty moneen kertaan ja aina välillä on palattu myös sovittelijan pakeille. Lapsen etua on x:n toimesta tallottu valtataistelun highwayllä siihen malliin, että heikkohermoisia heikottaa.

Viimeviikkoina x on joutunut vihonviimeiseen pimeään nurkkaan. Moni totuus on paljastunut ja tullut erittäin ilmeiseksi ja juuri kukaan ei enää todellisuudessa usko x:n valheellisia vakuutteluja asioiden toisenlaisesta ilmiasusta.

Niinpä x teki omatoimisesti ratkaisunsa. Hän halusi ostaa itsensä kokonaan vapaaksi ja tarjosi elatusavun kertasuorituksena ja vastineeksi yksinhuollon minulle. Lisäksi hän ilmoitti yksiselitteisesti, että hänen osaltaan tapaamiset on toistaiseksi peruttu. Piste.

Asiahan on sillä selvä. Ketään ei voi pakottaa tapaamaan ketään toista, ei lasta eikä aikuista. Jos aikuinen tekee päätöksen, että hän ei halua nähdä eikä kuulla jostakin toisesta ihmisestä mitään, niin asia on harvinaisen selvä. Surullista, valitettavaa ja raukkamaista. Itsekästä minä-minä ihmisen toimintaa.

Mutta kun minä ajattelen itsekkäästi lasta ja itsenäni, niin meidän on helpompi hengittää. Nyt jää pois ainakin joksikin aikaa kaikki pelot, manipulointi, uhkailu, aivopesu, väkivallan uhka, erilaiset epäloogiset tiukat säännöt ja rajoitukset ja uudet aikuiset ihmiset vaatimuksineen, kaksi kotia. Ja ehkä vielä paljon muutakin, josta en edes tiedä mitään.            

Siellä, vihonviimeisessä pimeässä nurkassa x:llä on nyt lienee hyvä olla itsensä kanssa. Hänen elämästään on näiden vajaan kahden vuoden aikana poistunut ainakin avioliitto, vaimo, vaimon tulot, lapsi, itse rakennettu omakotitalo, uusi rakkaus, ”perheauto” ja isohko summa rahaa. Se, mitä psyykkisellä tasolla hänelle on tapahtunut on lienee vielä dramaattisempaa. Ja luojan kiitos siitä minulla ei ole syvempää tietoa. Minun on pakko sanoa, että en ole kovinkaan pahoillaan x:n elämästä poistuneista asioista. Päinvastoin, kun hänen kulissinsa alkaa romuttua niin minun itsetunto nousee samassa suhteessa. Minun ja lapsen elämä suuntautuu nyt ihan eri suuntaan ja paljon vahvemmalla pohjalla. Ihminen on toiselle susi, niinhän se menee. Minullakin on oikeus olla susi eikä pelkkä lammas määkimässä surkean näköisenä.     

Elämä näytti jälleen kerran, että odottamaton voi tapahtua, paha voi saada palkkansa ja valhe ei kannattele. Minä hymyilen.

Jokin aika sitten sain tietooni hyvin yllättäviä ja vakavia asioita sekä tapahtumia - tosiasioita lapsen isän kodista ja nykyisestä “onnesta”. Asioita, joita en koskaan uskonut tapahtuvan tai en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Asioita, joita itse en aiemmassa elämässäni kohdannut.

Asiat ja tapahtumat alkoivat vyöryä lapsen isän kotona sellaisella tahdilla, että heikkohermoisempi olisi pudonnut kyydistä jo heti ensimmäisessä mutkassa. Minä olen katsellut tilannetta ja tapahtumia irrallaan ja kauempaa. Minun johtotähteni on lapsen turvallisuus ja sen varmistaminen. Ja siinä riittää työsarkaa.

Nyt on pakko sanoa: mitäs minä sanoin!

Olen saanut tämän vuoden aikana niskaani paljon paskaa ja epäilyjä tyyliin: “olet vain katkera ex, haluat vaan kostaa x:lle lapsen avulla, et ole hyväksynyt eroanne, et ajattele oikeasti lapsen etua, koita jo ymmärtää että olette eronneet ja ei lapselle tapahdu mitään pahaa tulevaisuudessa jne, jne”.

Olitte KAIKKI väärässä ja minun intuitio lapsen hädästä oli oikea. Lapsi on ollut kokoajan vaaravyöhykkeellä, kärsinyt, pelännyt ja kohdannut erittäin paljon pahaa ja turhia haasteita - siellä toisessa kodissa. Kun olen yrittänyt huutaa lapselle apua ja kertoa, että nämä asiat lapsen elämässä eivät kuuluu pelkkään avioeroon, ei kukaan ole kuunnellut. Mutta nyt kuunnellaan ja ikävä kyllä taas vaan levitellään käsiä.

Katselen, kuuntelen, tunnen ja aistin. Toimin kun toimimisen hetki on.

Kenellä on oikeus sanoa mitä minun kuuluu tuntea, mitä minulla on oikeus tuntea, mitä minun pitää ajatella, mitä minun pitää miettiä tulevaisuudesta, miten minun pitää järjestää elämäni ja meidän pienen perheen asiat? Kenellä on oikeus sanoa miten minun tulee käyttäytyä missäkin tilanteessa ja asiassa? Kenellä on oikeus sanoa millaista kohtelua itseäni ja pientä ihmistä kohtaan minun pitää hyväksyä ja mihin saan asettaa rajan? Kenellä on oikeus asettaa raja minun toteuttamalle huolenpidolle, rakastamiselle, kateudelle ja kiukulle? Kenellä on oikeus muuttaa minut joksikin muuksi kuin mitä olen? Kenellä on oikeus tehdä jatkuvasti kiusaa, vahingoittaa minua ja minun läheisiä? Kenellä on oikeus päättää minua koskevat asiat ilman että minulta kysytään? 

Ei lukijani, olet väärässä. Se ei ole minä, jolla on oikeus kaikkeen tuohon yllä kirjoitettuun. Se on ex-mies.

Lapsi juhlii isänsä kanssa vuoden vaihtumista normaalia pidemällä tapaamisjaksolla. Juhlii niin, että äidin puheluihin ei ole vastattu kahteen päivään. Isä on näköjään päättänyt, että lapsen ei tarvitse puhua äidin kanssa ja äidin ei tarvitse puhua lapsen kanssa silloin kun lapsi on isän luona. Onko se lapsen edun mukaista?

Olin ajatellut alunperin soittaa vain silloin tällöin, en missään tapauksessa joka päivä ja monta kertaa. Mutta nyt minä en luovuta, aion jatkaa soittamista joka ilta kunnes lapsi vastaa tai kunnes lapsi tulee takaisin luokseni. Minä soitan lapselle siksi, että lapsen mieleen tulee ja siellä säilyy varmuus äidin olemassaolosta, että äiti ajattelee ja rakastaa häntä ja äiti pysyy vaikka äitiä ei näy.  

Minua pelottaa. Minua pelottaa tuon rakkaan pienen ihmisen puolesta. Minua pelottaa joka ikinen muistijälki, tunnejälki ja epämääräinen ajatus, joka pienen ihmisen mieleen syöpyy hänen sitä tiedostamatta. Minua pelottaa se kaksijakoinen maailma, jota pienen ihmisen mieleen koko ajan polttomaalataan ison ihmisen toimesta. Minua pelottaa, että kaikki hyvä mitä yritän saada pienen ihmisen päässä aikaan murenee hetki hetkeltä enemmän vain yhden ”muka ison” ihmisen tekojen takia. Todellisuudessa myös tämä “muka iso” ihminen on vieläkin pienempi kuin tämä oikea pieni ihminen.   

Loppuuko tämä koskaan?

Mitä minä haluan tältä vuodelta? Haluan pyyhkiä ajatuksistani ja tunnemuistista joka ikisen hetken, tunteen ja ajatuksen menneestä avioliitostani, x:stä ja siitä elämästä. Haluan, että yksikään asia niistä menneistä kuudesta vuodesta ei enää koskaan satuta tai aiheuta minulle kyyneleitä. Haluan olla iloinen, hippusen onnellinenkin ja haluan kuulua johonkin todelliseen. Johonkin muuhun kuin tähän x:ään kahlittuun, keikkuvaan ja hukkuvaan manipulointiveneeseen, jossa sisällä istuu yksin rakas pieni ihminen.    

Juuri nyt minusta tuntuu, että kaikki voimani ovat loppuneet. Viimeinenkin pisara sieluni vararavinnosta on puristettu pois. Olen tyhjä, kuin viimeisen myyntipäivän monta vuotta sitten ohittanut rusinapaketti, jonka kuivuneet rusinat ovat koliseet pitkin keittiön lattiaa mikä mihinkin nurkaan, lattialistan tai jääkaapin alle. Miten ne rusinat kerätään, mihin ne laitetaan?

On vaan pakko jaksaa pysyä oman asian ja näkemyksen takana ja taistella. Onneksi sain todistaa pienen kohtaamisen ja samalla sain taas rutkasti uskoa itseeni ja asiaani lapsen edusta.

Oli julkinen lapsen juhlatilaisuus, johon menin lapsen kanssa. Paikalle tuli myös isä uuden rakkauden kanssa. Olin kunnollinen aikuinen ja äiti ja annoin lapsen viettää aikaa isän ja rakkauden kanssa. Ja kas, lapsi leikki lattialla isin rakkauden kanssa, istui hänen sylissä, suukotteli, supsutteli korvaan ja kikatteli rakkauden jutuille. Mitä teki isä? Seisoi vieressä kuin puuhevonen kuutamolla kivettynyt ilme kasvoillaan täysin sanattomana. Isä ei tehnyt elettäkään ottaakseen lapsensa syliin, sanoakseen jotain leikin keskelle tai ohjatakseen lapsen riehumista. Ei mitään. Tätä tilannetta kesti vajaa tunti kunnes tämä pikkuperhe lähti tilaisuudesta pois ja minä seurasin lapsen kanssa hieman myöhemmin.

Parasta koko touhussa oli, että isä ei pysty edes vajaata tuntia esittämään kaikelle kansalle ja heitä tarkkaileville henkilöille, että hän on hyvä ja osallistuva isä ja että hänellä ja lapsella on kiinteä ja lämmin suhde!  

Toinen paras juttu jonka tapahtumassa rekisteröin oli, että isä ja uusi rakkaus ovat menneet kihloihin! Onnea ja rauhaa heille.

Kun isän ja lapsen suhde on edelleen noin kylmä ja etäinen niin se ei onneksi jää näkymättättä myös lastensuojelussa, päiväkodissa ja perheneuvolassa. Ja kun he nyt ovat rynnimässä naimisiin ja sitä kautta tuomassa uutta rakkautta lapsen uudeksi äidiksi, niin tämäkään älyttömyys ei onneksi jää lastensuojelun ammattilaisilta huomaamatta. Heidän oma arkunsa muuttuu yhä painavammaksi ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin odottaa edelleen kärsivällisesti.

Pakko on kyllä sanoa, että odottaminen onkin se pahin paikka. Minun mielestä tässä retkessä parasta ei ole millään muotoa matka vaan nopea päämäärään loikkaaminen.

Jos olisi kättä pidempää… niin en enää olisi varma pytyisinkö hillitsemään itseni. Niin vihainen olen. Pystyn hyvin kuvittelemaan miten pienestä on kiinni pikaistuksissa tehty tappo tai muu väkivallanteko. Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole fyysiseen väkivaltaan taipuvainen, mutta ääritilanteissa näköjään sekään ei olisi mahdotonta.  

En kuitenkaan tosielämässä hyökkään fyysisesti kenenkään kimppuun, en hanki asetta ja ala ammuskella enkä uhkaa tappaa ketään. Se ei muun muassa ole lapsen edun mukaista.

Kun lapsi alkoi kulkea kahden kodin väliä mietin, millä tavalla tieto lapsen asioista eri kodeista voisi sujuvasti kulkea huoltajalta toiselle. Minusta tiedonvälitys on lapsen edun mukaista ja auttaa lasta sopeutumaan vaikeassa tilanteessa. Minusta tiedot, joita pitäisi välittää ovat muutakin kuin heräsi, nukahti, leikki, tapasi isovanhempia. Minusta psyykkinen ja fyysinen tilanne, levottomuudet, päiväkodin raportoinnit käytöksestä, lapsen puheet, kasvatus, terveydelliset asiat jne kuuluvat huoltajien toisilleen tiedottamisen piiriin.  

Tiesin, että lapsen isän vahvuuksiin ei millään tasolla eikä edes kauniisti ja rakastavasti miettimällä kuulu rakentava ja hedelmällinen kommunikointikyky naispuolisten henkilöiden kanssa. Niinpä ehdotin ja otin käyttöön reissuvihon. Lapsen isä ei tyylinsä mukaan kommentoinut reissuvihkoa mitenkään mutta kirjoitti kyllä jotain joka kerta vihkoon. Vaikkakin asiat olivat vain: heräsi, nukahti, tapasi isovanhempia, leikki.

Ajattelin kilttinä ja lasta tukevana aikuisena, että kommukointikykyisempänä ihmisenä kirjaan vihkoon lapsen reaktioita ja asioita laajemmin, jotta myös toinen huoltaja saa niistä tiedon ja lapsen asioista voidaan sitten tarvittaessa keskustella reilusti ja hakea mahdollisesti yhdessä apua. Perheneuvolan yliymmärtäväiset työntekijätkin kannustivat jatkuvasti tähän avoimeen toimintaan.

Miten väärässä taas olinkaan.

Reissuvihko 1 tuli täyteen edellisellä isätapaamisella ja isä aloitti sujuvasti uuden vihon, jonka olin hänelle toimittanut. Mutta hänpä sitten päätti olla palauttamatta vihko 1:stä ja on päättänyt myös olla antamatta minulle vihosta kopiota useista asiallisista pyynnöistäni huolimatta. Vihko sisältää minun ja hänen kirjoittamia asioita lapsen arkielämästä, päiväkodista ja reaktioista. Vihkossa on paljon minun esittämiä kysymyksiä lapsen arjesta isän luona, kysymyksiä, joihin ei koskaan ole isän toimesta vastattu, vihossa on paljon lapsen terveydellisiä tietoja muistiinmerkittynä, vihossa on paljon asioita joita lapsi on sanonut ja selityksiä miten olen hänelle näihin vastannut.

Isän sanoin: “Olisiko aika keskittyä lapsen asioihin? Ei niitä asioita reissuvihkon avulla hoideta. Se vihko on tarkoitettu meidän väliseksi kommunikointi välineeksi. ”

Niin. Jos toinen ei vastaa mihinkään, sanelee, että kaikki pitää tehdä kuten hän sanoo tai jos ei tehdä, niin sitten uhkaa jollakin yhtä tyhjänpäiväisellä asialla, niin vaikea on hoitaa lapsen asioita muuten kuin vihon välityksellä.

Toki vihkoa voi käyttää yhteisissä tapaamisissa, mutta kun kaikki tapaamiset eivät ole yhteisiä. Lähivanhempi hoitaa jo lainkin puitteissa lapsen käytännön arkiasiat ja lähivanhempaan otetaan yhteyttä esim. lastensuojuilmoituksesta tai perheneuvolasta ensimmäisenä. Eikä lapsen isä ole koskaan ollut erityisen innostunut osallistumaan lapsen virallisiin tapaamisiin, lääkäreihin, neuvolaan jne.  

Totuushan on, että vihko sisältää lapsen isään nähden niin raskauttavia asioita ja todisteita huoltokyvyttömyydestä ja kylmyydestä, että isä on vihon kirjausten edessä täysin voimaton ja avuton. Siksi sen piilottaminen minulta on vain ja ainoastaan hänen oma etu.

Minä olin tyhmä kun en ymmärtänyt ottaa joka kerta vihkoa lapselle mukaan pakatessani siitä kopiota itselleni ja olin tyhmä kun en kirjannut KAIKKEA kahteen kertaan, eli myös yksityiseen arkistooni. Jotain minulla luonnollisesti on kirjattuna, mutta ei ihan kaikkea.

Nyt on lapsen isä julistanut ydinsodan ja minä linnottaudun laskeuman kestävään bunkkeriin hiomaan sotataktiikkaani. Tämä on taas yksi niitti lisää hänen omaan arkuunsa. Tämän asian ja sen ympärillä tapahtuneen monen muun asian ovat onneksi todistaneet muutama muu henkilö ja nimenomaan “viranomainen”. Odotan vaan kärsivällisesti ja etenen virallista tietä kohti määränpäätä omissa teoissani. Annan lapsen isän olla hetken siinä luulossa, että hänellä on nyt valttikortit käsissä ja hän on vihdoin saanut minusta niskalenkin. Luulkoon vaan!

Jotenkin vaikea kirjoittaa. Ollut jo jonkin aikaa. En tiedä miksi.

Toisaalta taidan tietää miksi on vaikea kirjoittaa. Minua potkaisi onni ja saan osallistua tässä vuoden lopulla ja ensi vuoden alussa kahteen erilaiseen ryhmään, joissa vihdoin pääsen käsittelemään omia tunteita ja ajatuksia juuri nyt ja tässä. Ryhmät ovat alkaneet ja ilmeisesti samalla myös aivotyö, ainakin alitajuisesti. On nimittäin ajatukset ja tunteet jotenkin hukassa ja taas pinnassa. Kummallisia takaumia, muistoja ja tunnemuistoja kumpuaa vähän väliä tietoiseen tajuntaan. Sellaisia asioita, joita en edes muistanut olevan olemassakaan, jotka olin muka jo jättänyt taakse tai jotka ovat jääneet toteutumatta. Asioita ja muistoja erosta, avioliitosta ja elämästä ennen x:ää.   

Olen niin onnellinen, että pääsin ja pääsen osallistumaan molempiin ryhmiin. Nyt on paikka oman pään järjestelylle ja jonkun parantamiselle. Vaikka minulla koko ajan onkin tunne, että elämä oli tässä. Että minulla ei ole enää mitään muuta tavoitetta elämässäni kuin saattaa lapsi aikuiseksi parhaalla mahdollisella tiedolla ja taidolla, jotka pystyn itsestäni löytämään. Mitään muuta merkitystä en juuri nyt keksi elämälleni tai itselleni. Toki lapsi on tärkeä merkitys elämälle, ehkä kaikkein tärkein. Mutta mitä on äiti, jonka elämä on vain ja ainoastaan lapsi?

Nyt on tullut myös aika lapsen reagoinnille. Hänen elämänsä on järkkynyt ja nyt hän vihdoin uskaltaa näyttää sen, ainakin minulle ja päiväkodin tädeille. Lapsen reaktiot astuivat uudelle, vakavammalle tasolle oikeuden päätöksen jälkeen. Reaktiot esiintyvät selkeästi isätapaamisten ympärillä ja sen ovat nähneet myös päiväkodin henkilökunta. Hyvä niin. Päiväkodista on tullut nyt niin painavaa viestiä lapsen käytöksestä, että nyt ei enää silitellä myötäkarvaan ketään. Hyvä niin.

Olen yrittänyt saada paikasta jos toisestakin jotain tukea ja hoitoa lapselle. Tuloksetta toistaiseksi. Jonot joka paikkaan ovat järkyttävät, oikea henkilö on koko viikon koulutuksessa, toinen oikea henkilö on kaksi seuraavaa viikkoa sairaslomalla, puhelin on varattu koko puhelintunnin, joku sopiva henkilö tekee vain puolikasta työaikaa juuri siinä työpisteessä. Ja uudestaan huomenna, ensiviikolla, ensikuussa. Jatkan sitkeästi, tehtäväni on löytää lapselle paras mahdollinen tuki ja apu juuri nyt. Olen valmis menemään niin pitkälle kuin yhteiskuntamme byrokratiassa pitää mennä, jotta lapsi saa tarvitsemansa tuen myös muilta kuin äidiltään.

Surkeinta on nähdä, kuinka lapsen isä pitää lastaan suorana koston välineen minua kohtaan. Surkeaa on myös se, että en aidosti edes ymmärrä mitä lapsen isä minulle kostaa. Hän on pettänyt, jättänyt lapsensa ja perheensä ja eristänyt itsensä perheestään. Eikä sano edelleenkään sanaakaan mistään asiasta tai lapsesta minulle.

Minun tehtäväni on olla äiti, lapseni peruskallio, kivijalka ja turvallinen aikuinen. Minun tehtäväni on auttaa lapseni tasapainoon niinä aikoina kun olemme yhdessä. Jotta lapseni jaksaa tsempata ne joka toisen viikon kolme yötä isänsä luona - mitä ilmeisemmin vähemmän turvallisissa ja rauhallisissa tunnelmissa.

Mikä olikaan elämäni merkitys?

Käräjäoikeuden ensimmäinen, valmisteleva istunto on pidetty. Asiana oli lapsen asuminen, tapaaminen, elatus ja huolto.

Valmisteleva istunto tarkoittaa viimeistä sovittelua. Istunto on luonteeltaan neuvotteleva ja keskusteleva. Puheenjohtajana toimiva tuomari kyselee ja paikalla olevat vanhemmat vastaavat. Vanhempien kanssa paikalla olevat asianajajat ovat hiljaa ja vain erikseen kysyttäessä saavat puhua. Asianajajat saavat toki puhua hieman myös päämiehilleen, viitaten heidän keskinäisiin keskusteluihin, ikäänkuin päämiehen muistin virkistämämiseksi. Muistiinpanoja saa tehdä ja omista muistiinpanoista saa tarkentaa asioita. Lisäksi paikalla on notaari, joka pitää pöytäkirjaa. Neuvottelun edetessä pidetään useita lyhyitä taukoja.  

Olin valmistautunut erittäin perusteellisesti. Olin pyörittänyt päässäni, asianajajan kanssa sekä muutaman ystävän kanssa tärkeitä yksityiskohtia niin paljon, että ne olivat selkäytimessäni. Olin tsempannut itseni neutraalin viilipytty -tilaan, odotustilassa asianajajani luoman fiiliksen ansiosta olin rento ja hyvällä tuulella. Olin pukeutunut itselleni tyypillisiin ja hyväntuntuisiin vaatteisiin, korvissani olivat minulle tärkeät korvakorut ja mikään asia itsessäni tai asinajajassani ei häirinnyt minua.     

Esitin vastaukseni juuri niin kuin piti: asiallisesti, neutraalisti, jaarittelematta ja analysoimatta. En syöttänyt valmiita ratkaisumalleja enkä neuvonut puheenjohtajaa. Ulosantini oli selkeää ja vastasin vain kysymyksiin.

Muutama asia saatiin sovittua, ne asiat joista alunperinkin oltiin lähes yksimielisiä. Eli lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, yhteishuolto, suurin piirtein tapaamisajat ja elatusapu jollakin tasolla.

Minä vaadin että lapsi asuu äidillä ja tapaa isää joka toinen viikonloppu sekä juhlapyhiä ja lomina erillaisten käytäntöjen mukaan.

X vaati ensisijaisesti, että lapsella on kaksi kotia ja hän tapaa vanhempiaan viikko-viikko. Toissijaisesti hän vaati, että lapsi asuu isällä ja tapaa äitiä joka toinen viikonloppu sekä juhlapyhiä ja lomina erillaisten käytäntöjen mukaan.

Perustelimme kantamme: äiti on ollut käytännössä lapsen pääasiallinen huoltaja koko Suomessa olovuoden isän ollessa pois perheen arjesta. Tämän ikäinen lapsi tarvitsee enemmän äitiä. Isä asuu omakotitalossa, johon lapsi on Suomeen tullut. Nämä asiat olivat vaakakupissa. Kumpikin pysyi tiukasti kannassaan.

Koska toinen vanhempi vastusti viikko-viikko tapaamista niin tuomari ei sitä suotunut päättämään. Hänen kantansa oli hyvin yksiselitteinen. Niinpä jäi päätettäväksi kumman luona lapsi sitten asuu. 

Loputa tuomari kysyi isältä suoraan: mikä estää neuvottelemasta siitä, että lapsi asuu äidillä?  

X vastasi: aikuisten keskinäiset välit estävät neuvottelemasta, en suostu että lapsi asuu äidillä!

Huoneeseen laskeutui jäätävä hiljaisuus, minä katselin seinällä roikkuvia menneisyyden tuomareiden kuvia tiukoissa karvateissa ja otsakiehkuroissa. Lopulta tuomari sanoi: kaivakaa kalenterit esiin, katsotaan pääkäsittelyn päivämäärä mahdollisimman nopeasti. Ja päivä sovittiin muutaman viikon päähän.

Pääkäsittelyssä äänessä ovat vain asianajajat, vanhempia kuullaan todistelumielessä, paikalle voi kutsua todistajia tai esittää kirjallisia todisteita ja lopullisen päätöksen kaikista lapsen asioista tekee tuomari sekä kolma lautamiestä yhdessä. Enää ei ole neuvottelun varaa.

Hyvää tässä käsittelyssä oli se, että x mokasi monen virallisen todistajan kuulleen erittäin pahasti. Ei tuomarille saa esittää, että aikuisten keskinäiset välit estävät miettimästä aidosti lapsen etua. Ja että nämä aikuisten välit ovat vain ja ainoastaan syy miksi lapsi ei saa asua äidillä.

Hyvää tässä käsittelyssä oli myös se, että tuomari heti näki selvästi missä mennään. Kun kerran toinen ei yhtään pysty neuvottelemaan ja joustamaan omasta mielipiteestään niin turha on neuvottelua jatkaa. Seuraavaksi ei enää neuvotella, sitten joku muu pättää ja siihen tulee tyytyä tai valittaa hovioikeuteen.

Hyvää tässä käsittelyssä oli myös se, että näin x:n asianajajan, joka ei minua vakuuttanut. Hössötystä ja taloudellisiin yksityiskohtiin takertumista. Luultavasti hän tietää jo hävinneensä eikä hänellä ei ole mitään muuta mihin tarttua ja näin ollen yrittää viimeisillä ylpeyden rippeillä koota sen mitä on koottavissa.

Minun asianajajan mukaan olemme vahvoilla, mutta koskaan ei voi tietää ennen kuin päätös tulee. Nyt kerään asianajajalle kaikki mahdolliset ja mahdottomat yksityiskohdat elämästämme ja tapahtumista, jotta hän saa aineiston omalle esitykselleen. Alan taas valmistautua selkäjuuria myöten, muutun entistä vahvemmaksi ja varmemmaksi. En taivu tai murru, kaikki on loistavasti. Nautin x:n mokien tuomasta vahingonilosta täysin siemauksin sisälläni.