Tasan 705 päivää sitten puristin syliini hämmentyneen pikkuihmisen ja minusta tuli äiti.

Tasan 365 päivää sitten sain tietää, että parisuhteen perustuskiveni nimeltä uskollisuus oli murskautunut pieniksi pirstaleiksi.

Tasan 356 päivä sitten muutin pikkuihmisen kanssa pois.

Tasan 351 päivää sitten pikkuihmiselle esiteltiin uusi “äiti”.

Tasan 0 päivää sitten tunsin itseni hyväksikäytetyksi ja tyhjiin imetyksi, hyödyttömäksi ja arvottomaksi.

Joko tasan 3652 päivän kuluttua alan olla ehjä?

Koin valaistumisen terapiassa. Olen siis varmaan siirtynyt kriisiteoriassa jollekin seuraavalle tasolle. Niihän sen elämän kai kuuluu mennä, tasolta toiselle hyppiessä. Siitä valaistumisesta. Vihdoin päästiin terapiassa asioiden ytimeen, minuun itseeni ja minun tunteisiini. Miltä minusta tuntuu olla eronnut. 

Terapeuttini viisaat sanat 1: parisuhteeseen tarvitaan kaksi, eroon tarvitaan vain yksi. 

Juuri näin. Minä en halunnut erota, ero ei ole eikä tule olemaan minulle parisuhdeongelmien ratkaisukeino. Koska toinen teki oman ratkaisunsa erosta niin nyt minä olen eronnut. Sillä selvä.

Terapeuttini viisaat sanat 2: ero on iso asia ja siitä saa olla surullinen, vihainen ja katkera.

Niin saakin. Sen olen tiennyt kaiken aikaa. Minulla on oikeus minun omiin tunteisiin ja kukaan muu ei minua tunteistani pysty syyttämään, kiittämään tai mitätöimään. Minä saan surra vaikka hamaan loppuun asti jos se on minun tapani!

Terapeuttini viisaat sanat 3: jos joku kertoo minulle, mistä x minua syyttää kaikilla näillä nykyisillä teoillaan/tekemättömyyksillä/syytöksillä ja kettuilulla, niin mitä minä sillä tiedolla teen? Mitä sen tiedon jälkeen?

Ei yhtään mitään. En tee sillä tiedolla mitään, se ei auta minua selviytymään ensiviikkoon eikä auta minua saamaan paremmin unenpäästä kiinni. Vaikka tulenpalavasti haluankin saada tämän tiedon itselleni, haluan että se sanotaan ääneen.

Terapeuttini viisaat sanat 4: sinä tulet tästä selviämään todella hyvin. Osaat ajatella ja pohtia ja tuoda ajatukset selkeästi julki. Osaat käsitellä asioita. X jollain tasolla pelkää sinua ja vahvuuttasi selvitä, hänellä tulee vielä olemaan vaikeuksia oman selviämisen kanssa.   

Nii-n…

Terapeuttini viisaat sanat 5: mitä minä olen tehnyt, että lapsi voi huonosti? Mikä minun tekoni huonontaa lapsen elämänlaatua.

Ei yhtään mikään! Minä olen tehnyt kaikkeni, jotta lapsen elämä pysyisi raiteillaan myös tämän eron jälkeen, jotta lapsi voisi turvallisesti kasvaa ja oppia elämään.

Summa summarum: Minä odotan ja olen koko kesän odottanut naivina pientä positiviista elettä, sanaa tai tekoa x:ltä, joka kertoisi minulle, että menneet kuusi vuotta olivat joskus ja jollekkin arvokkaita. Että niitä vuosia ei pyyhitä tuosta vaan pois samalla mitätöiden minut ihmisenä ja naisena. Ihan kuin minua ja noita vuosia ei olisi ollutkaan. Mielessäni järjellä tiedän, että sitä elettä, sanaa tai tekoa ei ikinä tule. Päinvastoin. Koska uusi rakkaus oli jo valmiiksi katsottuna ja x siirtyi yhdellä askeleella seuraavaan elämään ja onneen, on minun arvoni hänelle hyttysen arvoa pienempi. Minun itsetuntoni kustannuksella x jatkaa elämäänsä turbovaihteella ja selittää itselleen omat tekonsa parhain päin. Minä olen vain se pieni rikkaruoho täydellisen perhe-elämän portilla, joka vaan sitkeästi pysyy hengissä vaikka miten sitä yritetään talloa hengiltä. 

Niinpä minä olen minä, en kenenkään käskyläinen, en x:n äiti, olen ajatteleva, tunteva ja arvokas juuri nyt. X on minulle vieras ihminen ja hänen uusi rakkaus vielä vieraampi. Minä päätän kenen kanssa olen tekemisissä ja missä asioissa. Kukaan ei pakota minua hampaat irvessä elämäään sovussa kaikenmaailman uusien rakkauksien kanssa, jos se ei minulle sovi. Myöskään kukaan ei pakota minua purematta nielemään minun eteen kuin koiralle heitettyjä asioita ja valmiiksi pureksittuja mukaoletuksia. Minä en ketään vainoa, häiritse tai jyrää. Elän elämääni ja jos se ei kenelle kelpaa niin katsokoon muualle.   

Tässä erossa minä tulen olemaan se vahvin osapuoli. Minun ei tarvitse kiukutella, olen kylmä ja neutraali. Olen varma päätöksistäni ja asiastani, olen matkalla sinuksi itseni kanssa. En ole tehnyt mitään väärää, pystyn katsomaan itseäni ja elämääni rehellisesti silmiin. Minulla ei ole salaisuuksia tai pelättävää, on vain voitettavaa.

Minua on kohdannut inhimillinen ja lähes kestämätön murhe minun omassa mittakaavassani. Minä itse myös päätän miten murheeseen reagoin ja miten siitä selviän. Varsinkaan murheen aiheuttajat eivät pysty minulle sanelemaan miten minun tulee käyttäytyä. Eivät koskaan. Kun olen suruni surrut jatkan elämääni taas hieman vahvempana.

Mutta, mutta… vaikka tämä paatos ja ylistys on niin taivaan tosi, niin taustalla kolkuttaa pieni soraääni. Tuleeko koskaan enää toista ihmistä, tuleeko koskaan enää mahdollisuutta tasapainoon ja onneen, olenko koskaan enää hyväksytty naisena, minuna itsenä, juuri tällaisena. Olenko minkään arvoinen. Kuka minä olen? Miksi minä olen?

Elämä jatkui kihlattuna.

Mies oli jo edellisenä syksynä kertonut unelmastaan: itserakennettu omakotitalo lähellä olevalla uudella omakotitaloalueella. Tonttikin oli jo hänellä katsottu valmiiksi. Suhteemme on ja off seikkailujen ohella mies oli työstänyt unelmaansa ja miettynyt talon pohjapiirustusta, talopakettia ja rakentamista. Hyvin nopeasti kesän alussa hän osti tontin, laittoi arkkitehdin kanssa talon piirustukset alulle ja alkoi työstämään rakennusasioita. Talon rakennuslupa tuli heinäkuun lopulla ja elokuun 2003 alussa tontilta kaadettiin puut. Osallistuin talon suunniteluun pienellä äänivallalla, taloudellisesti en ollenkaan. Koin projektin olevan täysin miehen unelma eikä minua edes suoranaisesti pyydetty mukaan. Vastasin kun minulta kysyttiin. Omakotitalossa kaukana kaupungin keskustasta asuminen ei koskaan ollut ollut minun unelmani. Mutta koin hyvän parisuhteen nimissä velvollisuudekseni sietää ja alkaa pikkuhiljaa muuttamaan omaa unelmaani asumisesta omakotitalon suuntaan. Koskaan tästä unelmien erosta ei keskusteltu.

Kihloihin menon aikoihin otin kerran puheeksi lapset. Suhteemme alussa olin miehelle kertonut, että biologisia lapsia en saa enkä edes halua omia lapsia. Joten jos haluat perheen, jossa on lapsia niin olen väärä valinta. Koska mies kuitenkin lopulta oli minut valinnut niin aloin miettimään lapsiasiaa uudelleen. Aiemman periaatepäätöksen olin tehnyt elämässäni aiemmin tapahtuneiden asioiden pohjalta niistä lähtökohdista joissa olin niillä hetkillä ollut. Päätös oli minua tyydyttänyt vuosikausia enkä ollut siihen kaivannut mitään muutosta. Lapsiasiasta puhuessani kerroin, että ainut vaihtoehto hankkia lapsia perheeseemme on adoptio ja siinäkin kansainvälinen adoptio oman ikäni puolesta. Olin jo yli 35 vuotta. Mies ei sanonut tähän koskaan mitään vastausta.

 Elämä jatkui, molemmat ahersivat töissä pitkän työmatkan päässä, minä opiskelin iltaisin uutta ammattia ja mies huolehti että talonrakennus eteeni. Alkutalvesta 2004 miehen lainanottokyky ylittyi ja tarvittiin minua apuun. Niinpä mies “halusikin” talosta yhteisen ja minun taloudellinen panos kelpasi. Niin lainat siirtyivät yhteisiksi. Minä vaadin samalla, että jos kerran lainat ovat yhteisiä niin omaisuudenkin omistussuhde tulee myös olla saman suuruinen. Näin lopulta saatiin järjestettyä talon kohdalla, mutta tontti jäi miehen nimiiin. En tajunnut vaatia myös tonttiasian muutosta ennenkuin oli myöhäistä. Tyydyin ratkaisuun.

Vanhat asunnot saatiin hyvissä ajoin myytyä ja talo valmistui aikataulussa budjetti reippaasti ylitettynä. Muutimme uuteen kotiin kesäkuussa 2004. Muutamia kuukausia ennen muuttoa saimme saunassa idean: pidetään uudessa kodissa tuparit, jotka muuttuvatkin hääjuhlaksi. Mies taisi tämän keskustelun aloittaa ja minä ideoin loput.    

Niinpä sitten heinäkuun alussa kävimme maistraatissa ja seuraavaksi päiväksi oli kutsuttu sukulaisia ja ystäviä juhlimaan uuden kodin tupaantuliaisia. Kun jonkin aikaa oli juhlittu niin mies ilmoitti juhlan aiheen muuttuvan, nämä ovat nyt hääjuhlat! Kaikilta vierailta loksahti leuka lattiaan ja hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi onnittelujen tulva. Ilta jatkui pitkälle yöhön ja mies sammui lopulta sohvalle. Se siitä hääyöstä!