Elämä näytti jälleen kerran, että odottamaton voi tapahtua, paha voi saada palkkansa ja valhe ei kannattele. Minä hymyilen.

Jokin aika sitten sain tietooni hyvin yllättäviä ja vakavia asioita sekä tapahtumia - tosiasioita lapsen isän kodista ja nykyisestä “onnesta”. Asioita, joita en koskaan uskonut tapahtuvan tai en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Asioita, joita itse en aiemmassa elämässäni kohdannut.

Asiat ja tapahtumat alkoivat vyöryä lapsen isän kotona sellaisella tahdilla, että heikkohermoisempi olisi pudonnut kyydistä jo heti ensimmäisessä mutkassa. Minä olen katsellut tilannetta ja tapahtumia irrallaan ja kauempaa. Minun johtotähteni on lapsen turvallisuus ja sen varmistaminen. Ja siinä riittää työsarkaa.

Nyt on pakko sanoa: mitäs minä sanoin!

Olen saanut tämän vuoden aikana niskaani paljon paskaa ja epäilyjä tyyliin: “olet vain katkera ex, haluat vaan kostaa x:lle lapsen avulla, et ole hyväksynyt eroanne, et ajattele oikeasti lapsen etua, koita jo ymmärtää että olette eronneet ja ei lapselle tapahdu mitään pahaa tulevaisuudessa jne, jne”.

Olitte KAIKKI väärässä ja minun intuitio lapsen hädästä oli oikea. Lapsi on ollut kokoajan vaaravyöhykkeellä, kärsinyt, pelännyt ja kohdannut erittäin paljon pahaa ja turhia haasteita - siellä toisessa kodissa. Kun olen yrittänyt huutaa lapselle apua ja kertoa, että nämä asiat lapsen elämässä eivät kuuluu pelkkään avioeroon, ei kukaan ole kuunnellut. Mutta nyt kuunnellaan ja ikävä kyllä taas vaan levitellään käsiä.

Katselen, kuuntelen, tunnen ja aistin. Toimin kun toimimisen hetki on.

Tasan 705 päivää sitten puristin syliini hämmentyneen pikkuihmisen ja minusta tuli äiti.

Tasan 365 päivää sitten sain tietää, että parisuhteen perustuskiveni nimeltä uskollisuus oli murskautunut pieniksi pirstaleiksi.

Tasan 356 päivä sitten muutin pikkuihmisen kanssa pois.

Tasan 351 päivää sitten pikkuihmiselle esiteltiin uusi “äiti”.

Tasan 0 päivää sitten tunsin itseni hyväksikäytetyksi ja tyhjiin imetyksi, hyödyttömäksi ja arvottomaksi.

Joko tasan 3652 päivän kuluttua alan olla ehjä?

Kerro minulle sinä arvoisa lukijani, sinä jolla on elämäsi langat organisoidussa nipussa omissa käsissä ja sielu järjestyksessä. Kerro minulle se taikurin taikasauvan heilautuksen tekniikka ja siihen kuuluva taikalause. Kerro minulle ja tao se aivoihini kakkosnelosella tai vieläkin suuremmalla halolla. Kerro minulle kun itse en pysty keksimään.

Miten pääsen irti pelosta ja kauhusta, ahdistuksesta ja syvästä huolesta, luottamattomuudesta ja halusta tietää 110%:sesti mitä asiat etenevät. Miten voin olla kevein mielin silloin kun pieni ihminen ei ole luonani tai kun joku muu kuin minä hoitaa hänen psyykkeeseen tai fysiikkaan liittyviä olennaisia asioita?

Rakas pieni ihminen on elänyt tässä maassa ja tässä perheessä nyt yhden vuoden ja seitsemän kuukautta (1v 7kk). Ennen tähän perheeseen tuloa hän ehti elää toisessa maassa ja siellä kolmessa eri perhemuodossa lähes kolme vuotta.

Adoptiolapsesta sanotaan, että hänen sopeutuminen uuteen perheeseen kestää niin kauan kuin hänellä on perheeseen tullessaan ikää. Tämän pienen ihmisen kohdalla se tarkoittaa lähes kolmea vuotta. Ja mitä on tapahtunut hänen uudelle perheelle ennen kuin hänen oma sopeutumisaika on ollut edes puolessa välissä? Perhe on hajonnut alle vuoden sisällä perheen muodostumisesta, perheen toinen vanhempi on ottanut salamana uuden kumppanin ja uusi kumppani on istutettu myös pienen ihmisen elämään yhtä salamana. Tämä toinen vanhempi uuden kumppaninsa kanssa tekee kaikkensa, jotta pieni ihminen saataisiin pois perheen toisen vanhemman luota ja pieni ihminen saisi näin ollen jälleen uuden kokoonpanon perheen.  

Vaikka pieni ihminen käyttää sujuvasti käsitteitä “äiti” ja “isä” niin pystyykö kukaan sanomaan mitä ne hänelle merkitsevät? Aivan varmasti hänen sielunsa syvyyksissä “äiti” ei merkitse hänelle läheskään sitä samaa asiaa kuin jos hänellä olisi ollut koko elämänsä sama äiti, joka hänet on kohdussaan kantanut ja synnyttänyt.

Minun mielestä lapsesta ei kasva tasapainoinen aikuinen, jos hän joutuu koko lapsuutensa vähän väliä kiintymään uusiin ja uusiin ihmisiin. Minusta lapsesta ei kasva tasapainoinen aikuinen, jos hän ei koe turvallista suhdetta edes johonkin aikuiseen.  Minusta turvallinen suhde aikuiseen rakentuu vain sillä, että lapsi tietää aikuisen olevan olemassa ja hän voi luottaa tähän olemassaoloon aina ja joka tilanteessa.

Näin ollen kun lapsi on normaali pidemmän ajan pois luotani niin minä soitan lapselle, jotta hän tietää minun olevan olemassa. Minusta on aiheetonta vaatia tämän ikäistä lasta ymmärtämään aikakäsitettä vaikka kahden viikon päähän - “silloin tavataan, heippa kulta siihen asti!”. Minä en häiritse lasta ja hänen ympärillä olevien ihmisten elämää jatkuvalla epämääräisellä soittelulla, soittamisessa on tarkka rytmi ja aikataulu, ollut koko eron ajan. Mutta jos puhelimen omistaja ei anna lapsen vastata puhelimeen niin minä soitan kunnes lapsi vastaa. Yhteishuollossa kukaan ei voi kieltää lähihuoltajaa pitämästä yhteyttä lapseen.

Olen kysynyt lapselta mitä sana äiti tarkoittaa. Lapsi ei osannut selittää.

Lapsi juhlii isänsä kanssa vuoden vaihtumista normaalia pidemällä tapaamisjaksolla. Juhlii niin, että äidin puheluihin ei ole vastattu kahteen päivään. Isä on näköjään päättänyt, että lapsen ei tarvitse puhua äidin kanssa ja äidin ei tarvitse puhua lapsen kanssa silloin kun lapsi on isän luona. Onko se lapsen edun mukaista?

Olin ajatellut alunperin soittaa vain silloin tällöin, en missään tapauksessa joka päivä ja monta kertaa. Mutta nyt minä en luovuta, aion jatkaa soittamista joka ilta kunnes lapsi vastaa tai kunnes lapsi tulee takaisin luokseni. Minä soitan lapselle siksi, että lapsen mieleen tulee ja siellä säilyy varmuus äidin olemassaolosta, että äiti ajattelee ja rakastaa häntä ja äiti pysyy vaikka äitiä ei näy.  

Minua pelottaa. Minua pelottaa tuon rakkaan pienen ihmisen puolesta. Minua pelottaa joka ikinen muistijälki, tunnejälki ja epämääräinen ajatus, joka pienen ihmisen mieleen syöpyy hänen sitä tiedostamatta. Minua pelottaa se kaksijakoinen maailma, jota pienen ihmisen mieleen koko ajan polttomaalataan ison ihmisen toimesta. Minua pelottaa, että kaikki hyvä mitä yritän saada pienen ihmisen päässä aikaan murenee hetki hetkeltä enemmän vain yhden ”muka ison” ihmisen tekojen takia. Todellisuudessa myös tämä “muka iso” ihminen on vieläkin pienempi kuin tämä oikea pieni ihminen.   

Loppuuko tämä koskaan?

Mitä minä haluan tältä vuodelta? Haluan pyyhkiä ajatuksistani ja tunnemuistista joka ikisen hetken, tunteen ja ajatuksen menneestä avioliitostani, x:stä ja siitä elämästä. Haluan, että yksikään asia niistä menneistä kuudesta vuodesta ei enää koskaan satuta tai aiheuta minulle kyyneleitä. Haluan olla iloinen, hippusen onnellinenkin ja haluan kuulua johonkin todelliseen. Johonkin muuhun kuin tähän x:ään kahlittuun, keikkuvaan ja hukkuvaan manipulointiveneeseen, jossa sisällä istuu yksin rakas pieni ihminen.    

Juuri nyt minusta tuntuu, että kaikki voimani ovat loppuneet. Viimeinenkin pisara sieluni vararavinnosta on puristettu pois. Olen tyhjä, kuin viimeisen myyntipäivän monta vuotta sitten ohittanut rusinapaketti, jonka kuivuneet rusinat ovat koliseet pitkin keittiön lattiaa mikä mihinkin nurkaan, lattialistan tai jääkaapin alle. Miten ne rusinat kerätään, mihin ne laitetaan?

On vaan pakko jaksaa pysyä oman asian ja näkemyksen takana ja taistella. Onneksi sain todistaa pienen kohtaamisen ja samalla sain taas rutkasti uskoa itseeni ja asiaani lapsen edusta.

Oli julkinen lapsen juhlatilaisuus, johon menin lapsen kanssa. Paikalle tuli myös isä uuden rakkauden kanssa. Olin kunnollinen aikuinen ja äiti ja annoin lapsen viettää aikaa isän ja rakkauden kanssa. Ja kas, lapsi leikki lattialla isin rakkauden kanssa, istui hänen sylissä, suukotteli, supsutteli korvaan ja kikatteli rakkauden jutuille. Mitä teki isä? Seisoi vieressä kuin puuhevonen kuutamolla kivettynyt ilme kasvoillaan täysin sanattomana. Isä ei tehnyt elettäkään ottaakseen lapsensa syliin, sanoakseen jotain leikin keskelle tai ohjatakseen lapsen riehumista. Ei mitään. Tätä tilannetta kesti vajaa tunti kunnes tämä pikkuperhe lähti tilaisuudesta pois ja minä seurasin lapsen kanssa hieman myöhemmin.

Parasta koko touhussa oli, että isä ei pysty edes vajaata tuntia esittämään kaikelle kansalle ja heitä tarkkaileville henkilöille, että hän on hyvä ja osallistuva isä ja että hänellä ja lapsella on kiinteä ja lämmin suhde!  

Toinen paras juttu jonka tapahtumassa rekisteröin oli, että isä ja uusi rakkaus ovat menneet kihloihin! Onnea ja rauhaa heille.

Kun isän ja lapsen suhde on edelleen noin kylmä ja etäinen niin se ei onneksi jää näkymättättä myös lastensuojelussa, päiväkodissa ja perheneuvolassa. Ja kun he nyt ovat rynnimässä naimisiin ja sitä kautta tuomassa uutta rakkautta lapsen uudeksi äidiksi, niin tämäkään älyttömyys ei onneksi jää lastensuojelun ammattilaisilta huomaamatta. Heidän oma arkunsa muuttuu yhä painavammaksi ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin odottaa edelleen kärsivällisesti.

Pakko on kyllä sanoa, että odottaminen onkin se pahin paikka. Minun mielestä tässä retkessä parasta ei ole millään muotoa matka vaan nopea päämäärään loikkaaminen.

Keskustelu I:

Lapsi: isi sanoi, että minä menen samaan kouluun kuin n-ystävä

Äiti: sinä menet tuohon naapurikouluun, n-ystävä on toisessa koulussa kauempana, sinä et mene siihen kouluun.

L: isi sanoi, että menen siihen kouluun, jossa n-ystävä on.

Ä: sinä et voi mennä siihen kouluun kun se koulu on kauenpana, koska n-ystävä muuttaa ihan kohta sen koulun lähelle. Isi ei nyt tiedä tätä asiaa ihan oikein.

L: kyllä isi tietää, minä menen siihen kouluun missä n-ystävä on ja sillä sipuli.

Ä: isi ei nyt tiedä tätä asiaa ihan oikein koska isi ei ole pitkään aikaan tavannut n-ystävää eikä n-äitiä eikä he ole jutelleet, että n-ystävä on siellä kauempana koulussa. Sinä menet tuohon rakennukseen, joka näkyy tuolla koska se on meidän lähikoulu kun asutaan tässä kodissa.

L: en mene, minä menen siihen kouluun, jossa n-ystävä on, isi sanoi, isi on oikeassa, äiti valehtelee. On isi nähnyt n-ystävää ja n-äitiä , kyllä isi tietää, isi on oikeassa.

Ä: mmmm….

(isi on todellisuudessa tavannut n-ystävän vanhemmat viimeksi helmikuussa 2008, ennen avioeroa ja koko tätä hässäkkää ja ennen kuin n-ystävä on aloittanut koulun. Isi tekee koulupäätelmän pelkän asuinpaikan perusteella, päätelmä on väärä eikä hän vaivaudu kysymään asiaa minulta. )

Keskustelu II:

L: kun olen 18 vuotta niin ostan b-merkkisen auton. Se on parempi kuin äidin c-merkkinen auto.

Ä: ahaa, miksi se on b on parempi kuin c?

L: isi sanoi, että b on paaaaljon parempi kuin c. Se iskee silmää.

Ä: ahaa, vain niin. B on kyllä ihan yhtä hyvä kuin c, ne on vaan erilaisia.

L: ei kun b on parempi, isi sanoi, isi tietää, äiti ei tiedä mitään.

Ä: vai niin

Keskustelu III:

L: kun äiti suuttuu, niin sitten saan asua isillä kauemmin.

Ä: ???, onko isi sanonut sinulle noin?

L: joo, isi sanoi, että kun äiti suuttuu niin sitten saan asua aina isillä.

Ä: Lapseni, äiti ei suutu sinulle koskaan, äiti vaan hermostuu jos teet tahallasi kiellettyjä asioita. Ja isi ei puhu totta kun sanoo sinulle että kun äiti suuttuu niin saat asua isillä kauemmin. Nämä on aikuisten asioita ja isi on aika höpsö kun se puhuu sinulle tuollaisia asioita. Isi ja äiti ovat yhdessä sopineet, että lapseni, asut enemmän äidillä kuin isällä ja tämä oikein hyvä järjestely. Laitas nyt se haalari päälle niin päästään lähtemään.

Keskustelu IV:

L: mihin minä menen kun äiti menee vankilaan?

Ä: ????? 

Ä: Lapseni, äiti ei mene koskaan vankilaan. Äiti ei koskaan tee niin pahoja asioita, että äidin pitää mennä vankilaan. Äiti lupaa sinulle lapseni, että minä en mene vankilaan enkä jätä sinua koskaan yksin.

L: mmm…

Olen väsynyt olemaan käännösautomaatti, joka jatkuvasti vääntää vastauksia siihen miksi isi muka tietää kaikki asiat aina paremmin ja oikein ja äiti valehtelee tietämättömänä mistään mitään. Onko liikaa vaadittu, että isäkin hieman tulisi kasvatuksessa vastaan eikä jokaisessa asiassa jauhaisi lapselle miten erinomainen, täydellinen ja kaikkitietävä isä on kaikessa ja miten huono, tietämätön ja valehteleva äiti on kaikessa?

Jos olisi kättä pidempää… niin en enää olisi varma pytyisinkö hillitsemään itseni. Niin vihainen olen. Pystyn hyvin kuvittelemaan miten pienestä on kiinni pikaistuksissa tehty tappo tai muu väkivallanteko. Olen aina ollut sitä mieltä, että en ole fyysiseen väkivaltaan taipuvainen, mutta ääritilanteissa näköjään sekään ei olisi mahdotonta.  

En kuitenkaan tosielämässä hyökkään fyysisesti kenenkään kimppuun, en hanki asetta ja ala ammuskella enkä uhkaa tappaa ketään. Se ei muun muassa ole lapsen edun mukaista.

Kun lapsi alkoi kulkea kahden kodin väliä mietin, millä tavalla tieto lapsen asioista eri kodeista voisi sujuvasti kulkea huoltajalta toiselle. Minusta tiedonvälitys on lapsen edun mukaista ja auttaa lasta sopeutumaan vaikeassa tilanteessa. Minusta tiedot, joita pitäisi välittää ovat muutakin kuin heräsi, nukahti, leikki, tapasi isovanhempia. Minusta psyykkinen ja fyysinen tilanne, levottomuudet, päiväkodin raportoinnit käytöksestä, lapsen puheet, kasvatus, terveydelliset asiat jne kuuluvat huoltajien toisilleen tiedottamisen piiriin.  

Tiesin, että lapsen isän vahvuuksiin ei millään tasolla eikä edes kauniisti ja rakastavasti miettimällä kuulu rakentava ja hedelmällinen kommunikointikyky naispuolisten henkilöiden kanssa. Niinpä ehdotin ja otin käyttöön reissuvihon. Lapsen isä ei tyylinsä mukaan kommentoinut reissuvihkoa mitenkään mutta kirjoitti kyllä jotain joka kerta vihkoon. Vaikkakin asiat olivat vain: heräsi, nukahti, tapasi isovanhempia, leikki.

Ajattelin kilttinä ja lasta tukevana aikuisena, että kommukointikykyisempänä ihmisenä kirjaan vihkoon lapsen reaktioita ja asioita laajemmin, jotta myös toinen huoltaja saa niistä tiedon ja lapsen asioista voidaan sitten tarvittaessa keskustella reilusti ja hakea mahdollisesti yhdessä apua. Perheneuvolan yliymmärtäväiset työntekijätkin kannustivat jatkuvasti tähän avoimeen toimintaan.

Miten väärässä taas olinkaan.

Reissuvihko 1 tuli täyteen edellisellä isätapaamisella ja isä aloitti sujuvasti uuden vihon, jonka olin hänelle toimittanut. Mutta hänpä sitten päätti olla palauttamatta vihko 1:stä ja on päättänyt myös olla antamatta minulle vihosta kopiota useista asiallisista pyynnöistäni huolimatta. Vihko sisältää minun ja hänen kirjoittamia asioita lapsen arkielämästä, päiväkodista ja reaktioista. Vihkossa on paljon minun esittämiä kysymyksiä lapsen arjesta isän luona, kysymyksiä, joihin ei koskaan ole isän toimesta vastattu, vihossa on paljon lapsen terveydellisiä tietoja muistiinmerkittynä, vihossa on paljon asioita joita lapsi on sanonut ja selityksiä miten olen hänelle näihin vastannut.

Isän sanoin: “Olisiko aika keskittyä lapsen asioihin? Ei niitä asioita reissuvihkon avulla hoideta. Se vihko on tarkoitettu meidän väliseksi kommunikointi välineeksi. ”

Niin. Jos toinen ei vastaa mihinkään, sanelee, että kaikki pitää tehdä kuten hän sanoo tai jos ei tehdä, niin sitten uhkaa jollakin yhtä tyhjänpäiväisellä asialla, niin vaikea on hoitaa lapsen asioita muuten kuin vihon välityksellä.

Toki vihkoa voi käyttää yhteisissä tapaamisissa, mutta kun kaikki tapaamiset eivät ole yhteisiä. Lähivanhempi hoitaa jo lainkin puitteissa lapsen käytännön arkiasiat ja lähivanhempaan otetaan yhteyttä esim. lastensuojuilmoituksesta tai perheneuvolasta ensimmäisenä. Eikä lapsen isä ole koskaan ollut erityisen innostunut osallistumaan lapsen virallisiin tapaamisiin, lääkäreihin, neuvolaan jne.  

Totuushan on, että vihko sisältää lapsen isään nähden niin raskauttavia asioita ja todisteita huoltokyvyttömyydestä ja kylmyydestä, että isä on vihon kirjausten edessä täysin voimaton ja avuton. Siksi sen piilottaminen minulta on vain ja ainoastaan hänen oma etu.

Minä olin tyhmä kun en ymmärtänyt ottaa joka kerta vihkoa lapselle mukaan pakatessani siitä kopiota itselleni ja olin tyhmä kun en kirjannut KAIKKEA kahteen kertaan, eli myös yksityiseen arkistooni. Jotain minulla luonnollisesti on kirjattuna, mutta ei ihan kaikkea.

Nyt on lapsen isä julistanut ydinsodan ja minä linnottaudun laskeuman kestävään bunkkeriin hiomaan sotataktiikkaani. Tämä on taas yksi niitti lisää hänen omaan arkuunsa. Tämän asian ja sen ympärillä tapahtuneen monen muun asian ovat onneksi todistaneet muutama muu henkilö ja nimenomaan “viranomainen”. Odotan vaan kärsivällisesti ja etenen virallista tietä kohti määränpäätä omissa teoissani. Annan lapsen isän olla hetken siinä luulossa, että hänellä on nyt valttikortit käsissä ja hän on vihdoin saanut minusta niskalenkin. Luulkoon vaan!