Päiviä, viikkoja ja kuukausia on hujahtanut ohi useita ja useita. Paljon on myös tapahtunut ja yhtäkkiä olen taas uudessa tilanteessa. Olen koko eron ajan kokenut uivani valtavassa valtameressä, joka on pohjattoman syvä, pelkkää ulappaa ja usein myös täyden ukkosmyrskyn vallassa. Useimmiten olen kokenut hukkuvani ja räpiköiväni viimeisillä voimilla juuri ja juuri pää pinnalla. Harvoina tyyninä hetkinä olen kokenut olevani myrskyn silmässä lepäämässä, tulemassa myrskystä ja menossa uuteen myrskyyn.

Nyt seison tukevasti valtameren pohjalla ja kaikki vesi on paennut valtamerestä pois. Kalat pomppivat henkihieverissä vierelläni ja pohjasta alkaa paljastumaan roskaa ja törkyä, pois heitettyä tavaraa ja haaksirikkoutuneita laivoja. Olen taas uuden edessä. 

Keskikesällä paljastui vakavia ja ennenkuulumattomia asioita x:n kotoa. Asioiden laajuus ja totuuden taso on entisestään syventynyt ja x:n tapa kiistää ja kieltää kaikki on myös syventynyt. Tapahtumia, asioita ja lapsen tilannetta on koko tämän syksyn ajan selvitetty yhden jos toisenkin henkilön toimesta. Oikeudessa on käyty moneen kertaan ja aina välillä on palattu myös sovittelijan pakeille. Lapsen etua on x:n toimesta tallottu valtataistelun highwayllä siihen malliin, että heikkohermoisia heikottaa.

Viimeviikkoina x on joutunut vihonviimeiseen pimeään nurkkaan. Moni totuus on paljastunut ja tullut erittäin ilmeiseksi ja juuri kukaan ei enää todellisuudessa usko x:n valheellisia vakuutteluja asioiden toisenlaisesta ilmiasusta.

Niinpä x teki omatoimisesti ratkaisunsa. Hän halusi ostaa itsensä kokonaan vapaaksi ja tarjosi elatusavun kertasuorituksena ja vastineeksi yksinhuollon minulle. Lisäksi hän ilmoitti yksiselitteisesti, että hänen osaltaan tapaamiset on toistaiseksi peruttu. Piste.

Asiahan on sillä selvä. Ketään ei voi pakottaa tapaamaan ketään toista, ei lasta eikä aikuista. Jos aikuinen tekee päätöksen, että hän ei halua nähdä eikä kuulla jostakin toisesta ihmisestä mitään, niin asia on harvinaisen selvä. Surullista, valitettavaa ja raukkamaista. Itsekästä minä-minä ihmisen toimintaa.

Mutta kun minä ajattelen itsekkäästi lasta ja itsenäni, niin meidän on helpompi hengittää. Nyt jää pois ainakin joksikin aikaa kaikki pelot, manipulointi, uhkailu, aivopesu, väkivallan uhka, erilaiset epäloogiset tiukat säännöt ja rajoitukset ja uudet aikuiset ihmiset vaatimuksineen, kaksi kotia. Ja ehkä vielä paljon muutakin, josta en edes tiedä mitään.            

Siellä, vihonviimeisessä pimeässä nurkassa x:llä on nyt lienee hyvä olla itsensä kanssa. Hänen elämästään on näiden vajaan kahden vuoden aikana poistunut ainakin avioliitto, vaimo, vaimon tulot, lapsi, itse rakennettu omakotitalo, uusi rakkaus, ”perheauto” ja isohko summa rahaa. Se, mitä psyykkisellä tasolla hänelle on tapahtunut on lienee vielä dramaattisempaa. Ja luojan kiitos siitä minulla ei ole syvempää tietoa. Minun on pakko sanoa, että en ole kovinkaan pahoillaan x:n elämästä poistuneista asioista. Päinvastoin, kun hänen kulissinsa alkaa romuttua niin minun itsetunto nousee samassa suhteessa. Minun ja lapsen elämä suuntautuu nyt ihan eri suuntaan ja paljon vahvemmalla pohjalla. Ihminen on toiselle susi, niinhän se menee. Minullakin on oikeus olla susi eikä pelkkä lammas määkimässä surkean näköisenä.     

Elämä näytti jälleen kerran, että odottamaton voi tapahtua, paha voi saada palkkansa ja valhe ei kannattele. Minä hymyilen.

Jokin aika sitten sain tietooni hyvin yllättäviä ja vakavia asioita sekä tapahtumia - tosiasioita lapsen isän kodista ja nykyisestä “onnesta”. Asioita, joita en koskaan uskonut tapahtuvan tai en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Asioita, joita itse en aiemmassa elämässäni kohdannut.

Asiat ja tapahtumat alkoivat vyöryä lapsen isän kotona sellaisella tahdilla, että heikkohermoisempi olisi pudonnut kyydistä jo heti ensimmäisessä mutkassa. Minä olen katsellut tilannetta ja tapahtumia irrallaan ja kauempaa. Minun johtotähteni on lapsen turvallisuus ja sen varmistaminen. Ja siinä riittää työsarkaa.

Nyt on pakko sanoa: mitäs minä sanoin!

Olen saanut tämän vuoden aikana niskaani paljon paskaa ja epäilyjä tyyliin: “olet vain katkera ex, haluat vaan kostaa x:lle lapsen avulla, et ole hyväksynyt eroanne, et ajattele oikeasti lapsen etua, koita jo ymmärtää että olette eronneet ja ei lapselle tapahdu mitään pahaa tulevaisuudessa jne, jne”.

Olitte KAIKKI väärässä ja minun intuitio lapsen hädästä oli oikea. Lapsi on ollut kokoajan vaaravyöhykkeellä, kärsinyt, pelännyt ja kohdannut erittäin paljon pahaa ja turhia haasteita - siellä toisessa kodissa. Kun olen yrittänyt huutaa lapselle apua ja kertoa, että nämä asiat lapsen elämässä eivät kuuluu pelkkään avioeroon, ei kukaan ole kuunnellut. Mutta nyt kuunnellaan ja ikävä kyllä taas vaan levitellään käsiä.

Katselen, kuuntelen, tunnen ja aistin. Toimin kun toimimisen hetki on.

Tasan 705 päivää sitten puristin syliini hämmentyneen pikkuihmisen ja minusta tuli äiti.

Tasan 365 päivää sitten sain tietää, että parisuhteen perustuskiveni nimeltä uskollisuus oli murskautunut pieniksi pirstaleiksi.

Tasan 356 päivä sitten muutin pikkuihmisen kanssa pois.

Tasan 351 päivää sitten pikkuihmiselle esiteltiin uusi “äiti”.

Tasan 0 päivää sitten tunsin itseni hyväksikäytetyksi ja tyhjiin imetyksi, hyödyttömäksi ja arvottomaksi.

Joko tasan 3652 päivän kuluttua alan olla ehjä?

Olen taas kipeä. No, eihän se ole ihme, kun pikkuihminen on yskinyt ja aivastellut suoraan minun nenään! Nyt meihin molempiin on oikein iskenyt kuumekkin. Sellaista ihmettä ei olekaan ihan vähän aikaan tapahtunut - kummallekaan.

Jotenkin minulla on mennyt maku tämän blogin kirjoittamiseen. Asiaa ja tunteita olisi päässäni yllin kyllin, mutta en haluakkaan niitä enää jakaa. Olen jo jonkun aikaa kokenut, että minulla ei ole oikeutta tuntea juuri niitä tunteita joita tunnen. Että minulla ei ole oikeutta toimia siten kuin toimin elämäni ja eroni suhteen. Että arkeni ja haasteet pienen ihmisen kanssa on jotenkin minun henkilökohtaisen katkeruuden ja vihan vääristämää, vain näiden henkilökohtaisten tuntemusten ylistystä ja ylläpitoa. Tämä kokemus ei tule sisältäni vaan minun ulkopuolelta, minuun kohdistuvista paineista, odotuksista ja mielipiteistä.

Kuuluuko tässä eroprosessin vaiheessa jo olla seestynyt, päässyt yli eroahdistuksesta ja suunnata vain tulevaisuuteen? Onko 9 kk eron jälkeen ulkopuolisilla oikeus alkaa paheksua minun pääni sisällä vellovia ajatuksia tai yleensä elämääni?

Olen mietiskellyt. Lähes jokaisella ihmisellä on jonkinlainen kokemus erosta. Jos ei ole kokemusta omasta erosta niin vähintään kokemus sivusta seurattuna jonkun läheisen ihmisen erosta. Kun ihmisillä on kokemuksia eroista niin eroista on syntynyt ajatuksia ja on saatettu nähdä tai kuulla vain toisen osapuolen tarina tai on jopa ollut mahdollisuus nähdä molempien osapuolten osuu. Niin miksi kokemukseen vedoten tuomitaan toisen ihmisen kokemat tunteet tämän toisen ihmisen eroon liittyen väärinä, epäoikeudenmukaisina ja asiattomina? Miksi aitojen tunteiden sanomista ääneen pidetään lapsellisena käytöksenä? Miksi tehdään päätelmiä muutamien lauseiden perusteella toisen ihmisen elämästä, josta ei oikeasti tiedetä yhtään emenpää? Mikä oikeuttaa toisen ihmisen arvostelemaan toisen ihmisen ajatuksia, sielua tai tuntemuksia? Onko jollakin toisella ihmisella valta ja oikeus asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja sanoa miten asiat ovat ja muita mielipiteitä tai tunteita ei saa olla?

On selvästi hyväksyttävämpää jäädä leskeksi tai kokea oman lapsen kuolema. Silloin saat palautua lapseksi, huutaa ääneen tunteesi ja surra julkisesti. Mutta auta armias jos sanot ääneen, että petettynä ja jätettynä vihaat entistä puolisoasi ja hänen uutta onneaan tai hänen tekosiaan joilla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi lapsen edun kanssa. Kyllä silloin nousee syyttäviä sormia sieltä ja täältä ja ne osoittelee sinua: ala nyt käyttäytyä lapsen edun nimissä, ei noi saa tehdä tai sanoa koska olet aikuinen, et saa tuntea noin koska siitähän lapset kärsivät, ryhdistäydy nyt hyvä ihminen, lapsellista kiukuttelua, katkera käyttää vaan lastaan välikappaleena.

Onko sitten parempi lukea huomisesta lehdestä, että petetty ja jätetty vaimo tappoi lapset ja itsensä lääkkeillä? Ex-mies meni ja ampui entisen perheensä? Jos kerran tunteitaan ja ajatuksiaan ei saa sanoa ääneen ilman, että aina niitä joku tuomitsee ymmärtämättä yhteyksiä ja irrallaan kokonaisuudesta niin ei sanota sitten. Toimitaan vaan kylmästi sitten kun ei jakseta enää päässä pyöritellä ahdistusta. Sehän tämän yhteiskunnan ja maailman pelastaa tuomitsijoille.

Kenellä on oikeus sanoa mitä minun kuuluu tuntea, mitä minulla on oikeus tuntea, mitä minun pitää ajatella, mitä minun pitää miettiä tulevaisuudesta, miten minun pitää järjestää elämäni ja meidän pienen perheen asiat? Kenellä on oikeus sanoa miten minun tulee käyttäytyä missäkin tilanteessa ja asiassa? Kenellä on oikeus sanoa millaista kohtelua itseäni ja pientä ihmistä kohtaan minun pitää hyväksyä ja mihin saan asettaa rajan? Kenellä on oikeus asettaa raja minun toteuttamalle huolenpidolle, rakastamiselle, kateudelle ja kiukulle? Kenellä on oikeus muuttaa minut joksikin muuksi kuin mitä olen? Kenellä on oikeus tehdä jatkuvasti kiusaa, vahingoittaa minua ja minun läheisiä? Kenellä on oikeus päättää minua koskevat asiat ilman että minulta kysytään? 

Ei lukijani, olet väärässä. Se ei ole minä, jolla on oikeus kaikkeen tuohon yllä kirjoitettuun. Se on ex-mies.

Rakas pieni ihminen on elänyt tässä maassa ja tässä perheessä nyt yhden vuoden ja seitsemän kuukautta (1v 7kk). Ennen tähän perheeseen tuloa hän ehti elää toisessa maassa ja siellä kolmessa eri perhemuodossa lähes kolme vuotta.

Adoptiolapsesta sanotaan, että hänen sopeutuminen uuteen perheeseen kestää niin kauan kuin hänellä on perheeseen tullessaan ikää. Tämän pienen ihmisen kohdalla se tarkoittaa lähes kolmea vuotta. Ja mitä on tapahtunut hänen uudelle perheelle ennen kuin hänen oma sopeutumisaika on ollut edes puolessa välissä? Perhe on hajonnut alle vuoden sisällä perheen muodostumisesta, perheen toinen vanhempi on ottanut salamana uuden kumppanin ja uusi kumppani on istutettu myös pienen ihmisen elämään yhtä salamana. Tämä toinen vanhempi uuden kumppaninsa kanssa tekee kaikkensa, jotta pieni ihminen saataisiin pois perheen toisen vanhemman luota ja pieni ihminen saisi näin ollen jälleen uuden kokoonpanon perheen.  

Vaikka pieni ihminen käyttää sujuvasti käsitteitä “äiti” ja “isä” niin pystyykö kukaan sanomaan mitä ne hänelle merkitsevät? Aivan varmasti hänen sielunsa syvyyksissä “äiti” ei merkitse hänelle läheskään sitä samaa asiaa kuin jos hänellä olisi ollut koko elämänsä sama äiti, joka hänet on kohdussaan kantanut ja synnyttänyt.

Minun mielestä lapsesta ei kasva tasapainoinen aikuinen, jos hän joutuu koko lapsuutensa vähän väliä kiintymään uusiin ja uusiin ihmisiin. Minusta lapsesta ei kasva tasapainoinen aikuinen, jos hän ei koe turvallista suhdetta edes johonkin aikuiseen.  Minusta turvallinen suhde aikuiseen rakentuu vain sillä, että lapsi tietää aikuisen olevan olemassa ja hän voi luottaa tähän olemassaoloon aina ja joka tilanteessa.

Näin ollen kun lapsi on normaali pidemmän ajan pois luotani niin minä soitan lapselle, jotta hän tietää minun olevan olemassa. Minusta on aiheetonta vaatia tämän ikäistä lasta ymmärtämään aikakäsitettä vaikka kahden viikon päähän - “silloin tavataan, heippa kulta siihen asti!”. Minä en häiritse lasta ja hänen ympärillä olevien ihmisten elämää jatkuvalla epämääräisellä soittelulla, soittamisessa on tarkka rytmi ja aikataulu, ollut koko eron ajan. Mutta jos puhelimen omistaja ei anna lapsen vastata puhelimeen niin minä soitan kunnes lapsi vastaa. Yhteishuollossa kukaan ei voi kieltää lähihuoltajaa pitämästä yhteyttä lapseen.

Olen kysynyt lapselta mitä sana äiti tarkoittaa. Lapsi ei osannut selittää.

Lapsi juhlii isänsä kanssa vuoden vaihtumista normaalia pidemällä tapaamisjaksolla. Juhlii niin, että äidin puheluihin ei ole vastattu kahteen päivään. Isä on näköjään päättänyt, että lapsen ei tarvitse puhua äidin kanssa ja äidin ei tarvitse puhua lapsen kanssa silloin kun lapsi on isän luona. Onko se lapsen edun mukaista?

Olin ajatellut alunperin soittaa vain silloin tällöin, en missään tapauksessa joka päivä ja monta kertaa. Mutta nyt minä en luovuta, aion jatkaa soittamista joka ilta kunnes lapsi vastaa tai kunnes lapsi tulee takaisin luokseni. Minä soitan lapselle siksi, että lapsen mieleen tulee ja siellä säilyy varmuus äidin olemassaolosta, että äiti ajattelee ja rakastaa häntä ja äiti pysyy vaikka äitiä ei näy.  

Minua pelottaa. Minua pelottaa tuon rakkaan pienen ihmisen puolesta. Minua pelottaa joka ikinen muistijälki, tunnejälki ja epämääräinen ajatus, joka pienen ihmisen mieleen syöpyy hänen sitä tiedostamatta. Minua pelottaa se kaksijakoinen maailma, jota pienen ihmisen mieleen koko ajan polttomaalataan ison ihmisen toimesta. Minua pelottaa, että kaikki hyvä mitä yritän saada pienen ihmisen päässä aikaan murenee hetki hetkeltä enemmän vain yhden ”muka ison” ihmisen tekojen takia. Todellisuudessa myös tämä “muka iso” ihminen on vieläkin pienempi kuin tämä oikea pieni ihminen.   

Loppuuko tämä koskaan?

Mitä minä haluan tältä vuodelta? Haluan pyyhkiä ajatuksistani ja tunnemuistista joka ikisen hetken, tunteen ja ajatuksen menneestä avioliitostani, x:stä ja siitä elämästä. Haluan, että yksikään asia niistä menneistä kuudesta vuodesta ei enää koskaan satuta tai aiheuta minulle kyyneleitä. Haluan olla iloinen, hippusen onnellinenkin ja haluan kuulua johonkin todelliseen. Johonkin muuhun kuin tähän x:ään kahlittuun, keikkuvaan ja hukkuvaan manipulointiveneeseen, jossa sisällä istuu yksin rakas pieni ihminen.    

Juuri nyt minusta tuntuu, että kaikki voimani ovat loppuneet. Viimeinenkin pisara sieluni vararavinnosta on puristettu pois. Olen tyhjä, kuin viimeisen myyntipäivän monta vuotta sitten ohittanut rusinapaketti, jonka kuivuneet rusinat ovat koliseet pitkin keittiön lattiaa mikä mihinkin nurkaan, lattialistan tai jääkaapin alle. Miten ne rusinat kerätään, mihin ne laitetaan?